Laila-kokemukseni

Teos: Laila // Esa-Pekka Salonen, Paula Vesala, Tuomas Norvio, Ekho Collective
Paikka: Suomen Kansallisooppera
Teksti: Anne Saario | Kuvat: Martina Nylén, Anne Saario

Kirjoitin aikaisemmin Lailasta ja immersiivisyydestä, kun olin vastikään kuullut, että pääsen testaamaan Laila-teosta koeyleisön joukossa. Nyt kuukausien jälkeen kävin kokemassa teoksen uudelleen Kansallisoopperassa ja haluaisin kertoa kokemuksestani tässä blogitekstissä. Haluan painottaa, että mikään kertomani ei ole absoluuttinen totuus ja teksti saattaa sisältää asiavirheitä, sillä se perustuu omaan kokemukseeni.

Oli syyskuinen iltapäivä ja Kansallisoopperan alakerran odotusaulassa oli rauhallinen tunnelma. Ihmisiä tuli vastaan maskeineen ja minäkin kaivoin kuuliaisesti omani laukusta. Testasin Lailaa odotellessa Kalle Rasinkankaan Common Domain -virtuaalitodellisuusteosta VR-lasit silmilläni. Rasinkankaan luoma intuitiivinen ja mystisen kaunis miljöö vangitsi minut täydellisesti. Oli ilo sukellella siinä hetki ennen uppoamista Lailan maailmoihin.

Alminsali oli valaistu hillityn kauniisti. Pienryhmämme ohjattiin kiertämään normaalisti yleisölle tarkoitetut penkkirivit ja nousemaan lavalle – ja siellä se oli: Laila. Tuo Suuri Interaktiivinen Teos kohosi vihdoin edessäni. Sain kaulaani kaiuttimen, jonka kiristin rintakehäni tasolle ja istuuduin hetkeksi odottamaan vuoroani jännittyneenä. Ennen astumista sisään teokseen, sain antaa oman ääninäytteeni Lailalle. Ilmeisesti se hyväksyttiin, koska kaiuttimeni kiljaisi saman tien ilmoille väkevän sopraanostemman ja sain kehotuksen edetä domeen.

Lailassa keinoälyagentit (boids) seuraavat yleisöä ja ne ovat aika ajoin nähtävissäkin parveilevina visuaaleina kävijöiden läheisyydessä. Tämä keinoälyparvi seurasi minua teoksen alussa sinnikkäästi ja antoi minun kommunikoida kanssaan. Kävelin hitaasti edestakaisin seinän viertä, karkasin välillä keskelle domea ja palasin takaisin. Parvi seurasi ja odotti minua kärsivällisesti. Kokeilin vielä ottaa seuralaistani kädestä ja katsoa mitä tapahtuu. Meidän parvemme alkoivat pyöriä yhdessä ympyrää ja muodostivat jonkinlaisen spiraalin. Pian parvet kuitenkin hävisivät ja ympärilleni avautui uusi maailma.

Bongasin lattianrajasta sensorit, oletettavasti lidar-tutkat, joihin keinoälyagentit on linkitetty. Tanssahtelin tutkien ohi olettaen, että jotain tapahtuisi, mutta Laila ei lähtenyt mukaan lapselliseen leikkiini. Se todennäköisesti vain tuhahteli maalaisuudelleni ylpeässä AI-mielessään. Jälkeenpäin järkeillen onkin ehkä ihan suotavaa, että yksittäinen kokija ei pääse dominoimaan teosta ja käyttämään sitä leikkikenttänään. Teos kohtelee näin tasapuolisemmin koko yleisöään ja sille jää myös enemmän tilaa esittäytyä itse yleisölleen.

Lailassa oli selkeä draaman kaari. Olin etukäteen lukenut, että se etenee intron kautta kolmeen erilaiseen fantasiaan tulevaisuudesta. Tuntui tosiaan siltä, kuin minulle olisi esitelty erilaisia maailmoja, joista suurin osa oli suloisia, mutta yksi selkeästi aggressiivisempi, melkein jopa ahdistava. Muistan aiemmin ihmetelleeni, miten draaman kaari voi toteutua teoksessa, joka muuttuu pelkästään sen yleisön vaikutuksen alaisena. Ei se voikaan. Lailan tarina ei etene, ellei puikoissa ole aina myös ihminen, joka ohjailee teosta eteenpäin. Lailassa keinoäly ja ihmisäly yhdessä ohjaavat teosta sulassa sovussa. Ehkä juuri se onkin teoksen tärkein anti; kertoa että maailma, jossa keinoäly ja ihmisäly kulkevat rinnan, on täysin mahdollinen ja kaiken lisäksi kaunis.

Musiikin ja muun äänimaailman lisäksi Laila myös puhui, ja se (hän?) lausui minulle englanniksi* viisaita sanoja pienten lasten äänellä. Minusta nimenomaan tuntui siltä, kuin Laila olisi kuiskinut pelkästään minulle, vaikka kaikki kävijät kuulivat oletettavasti samat asiat.

Parikymmentä minuuttia teoksessa meni nopeasti. Olisin mieluusti viettänyt kupolissa koko päivän tutkien ja tutustuen Lailan lumoavaan maailmaan, leikkien keinoälyn kanssa ja nauttien upeista visuaaleista ja äänimaailmasta. Teos tuntui erittäin todelliselta ja tarjosi minulle meditatiivisen ja rentouttavan taidekokemuksen. Olen jälkeenpäin kuullut, että en ole yksin tuntemuksineni.

Kiitos lumoavasta kokemuksesta, Laila.