Musiikki, joka mullisti elämäni

Oli kevät 2020. Istuin viinilasi kädessä merenrantaterassilla ja katsoin läppäriltä ensimmäistä kertaa livestream-konserttia. Noin puolivälissä leukani loksahti auki. Kuulin jotain aivan taivaallista. Pomppasin pystyyn. Mitä tämä on? -Tulkaa hei tänne! huusin sisällä istuville ihmisille. -Kuunnelkaa. Miten kertakaikkisen upeaa. Kyynel vierähti poskelleni liikutuksesta.

Tähän väliin kerrottakoon, että olen erittäin nirso, jopa estynyt musiikkimakuni suhteen. Jos kuulen musiikkia josta en pidä, en kykene toimimaan normaalisti tai keskittymään mihinkään, vaan minun on käytännössä paettava paikalta. Vaikutuksen tekeminen minuun musiikillisesti on lievästi sanottuna haastavaa. Mutta silloin kun se iskee, se todella iskee.

Tummalta näytöltä ei nähnyt juuri mitään kirkkaassa ilta-auringossa, mutta musiikin kuuli. Roihuvuori kajahti ilmoille vahvasti. Se kohotti siipensä kuin mahtava feenikslintu, vapaana ja uljaana. Annoin musiikin täyttää jokaisen soluni. En voinut käsittää, että tällaista on olemassa. Aili Järvelä oli huumannut minut täydellisesti musiikillaan.

Siitä alkoi matkani Ailin musiikin pariin. Spotifysta löysin hänen vastikään julkaistun sooloalbuminsa Lainattua, Sinistä ja Omaa, jota ahmin korviini. Aili & Folks kolisi myös kovaa ja Ville Kankaan Qwenland-levyltä löysin niinikään tämän maagisen tumman äänen. Jotain kuitenkin puuttui: livemusiikki. Keikkoja ei saanut järjestää koronan takia. Musiikin esittäminen oli kielletty juuri kun olin löytänyt elämäni järisyttävimmän musiikkirakkauden. Vain minulle voi käydä näin!

Itsesäälissä pyöriskellessäni oli siis aikaa kuunnella Spotifyta. Kuuntelin ja kuuntelin. Elin koko kesän omassa Aili-maailmassani, josta minua piti välillä herätellä ja kiskoa pois. Läheisillä saattoi vähän pinnakin kiristyä siinä.

Onneksi syksyllä koitti hetkellinen vapaus ja pääsin muutamalle keikalle. Siihen mennessä olin ehtinyt askarrella itselleni oikeinpa fanipaidankin. Pääsin sitä sitten itse artistille esittelemään, kun tapasimme ekan kerran keikan jälkeen. Sopersin jotain mointapaista sydämeni lyödessä miljoonaa. Tämä lähes tarunomainen hahmo seisoi nyt suoraan minua vastapäätä. Hän, joka oli tehnyt ja laulanut, maalannut sen kaiken ihanan maailmani. Siinä hän nyt seisoi ilmielävänä edessäni. Sain halata. Se oli ihmeellistä.

-Olen koralliriutalla Karibianmerellä! kajahti tv:n kaiuttimista. Kaksivuotiaani jammaili musiikin tahdissa. Mutaveijarit esiintyivät nauhoitetussa esityksessä. Oli vuosi 2019. En tiennyt näistä sankareista vielä mitään silloin. Jokin sai minut kuitenkin palaamaan veijareiden kyytiin yhä uudelleen. Lapseni rakasti musiikin menoa ja meininkiä, mutta myös minä pidin siitä. Myöhemmin ymmärsin idolini vaikuttaneen suuresti myös tässä kyseisessä yhtyeessä.

Pitkä matka ollaan jo tultu. On koettu Once-musikaalit kolmeen kertaan kahdella eri kielellä. On kierretty Haapavesi Folkit ja Kaustisen konsertit. Muutama Hesakin siinä oli. On moikattu ujosti keikan jälkeen. On ehdottomasti nautittu yhdessä musiikista. Toivon, että tää huuma ei loppuisi ikinä. Tiedän, ettei se ole mahdollista. Toivon kuitenkin sen jatkuvan vielä pitkääään.

Aili Järvelä julkaissee uutta musiikkia vielä tänä vuonna 2022, albumin ensi vuonna 2023. Suosittelen seuraamaan, mutta varoituksen sana: musiikkiin jää koukkuun. Nähdään keikoilla, pus!

Avainsanat: Aili Järvelä, Aili, musiikki, indieartisti, indiemusiikki, Lainattua, Sinistä, Omaa, Roihuvuori, Haapavesi Folk, Kaustisen kansanmusiikkifestivaalit, korona, livestriimi, livestream, livemusiikki, Spotify, Spotify Suomi, Mutaveijarit, idoli, huuma, fanitus, keikat, keikka, laulaja, musiikintekijä, säveltäjä, artisti, taiteilija, viulisti, Once, Once-musikaali, musikalen Once, konsertti, konsertit, yleisö